Muotokuvan manifesti

Meille on opetettu, että kuva otetaan, kun siihen on syy.

Kun valmistut. Kun menet naimisiin. Kun tarvitset kuvan työhön. Kun elämä tarjoaa riittävän hyvän perustelun.

Mutta entä jos tärkein syy on jäänyt kokonaan huomaamatta?

Entä jos sinä itse olet riittävä syy?

Milloin viimeksi joku katsoi sinua ilman, että tarvitsi sinulta mitään?

Ei työntekijänä. Ei vanhempana. Ei puolisona. Ei johtajana. Ei asiakkaana. Ei suorittajana.

Vaan ihmisenä.

Se on yllättävän harvinainen kokemus.

Meitä katsotaan jatkuvasti. Meitä arvioidaan, mitataan ja verrataan. Jokaisella katseella tuntuu olevan tarkoitus.

Muotokuva voi olla jotain aivan muuta.

Se voi olla hetki, jossa mitään ei tarvitse todistaa.

Moni tulee kuvaan hyväksyttävän syyn vuoksi. Rippijuhlan. Ylioppilasjuhlien. Työkuvan. Perhekuvan.

Ne ovat kauniita syitä. Mutta usein ne ovat myös tekosyitä.

Todellinen syy on paljon syvempi.

Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi. Ei täydellisenä. Ei valmiina. Vaan omana itsenään.

Elämässä puhutaan jatkuvasti valmistumisesta. Valmistutaan koulusta, ammattiin, seuraavaan vaiheeseen.

Mutta todellisuudessa ihminen ei koskaan valmistu.

Me olemme kaikki matkalla. Kasvamassa. Muuttumassa. Etsimässä. Luopumassa. Löytämässä.

Ehkä juuri siksi tärkein kuva ei ole kuva siitä, että olet valmis. Vaan kuva siitä, missä olet juuri nyt.

Muotokuva ei ole palkinto täydellisyydestä. Se ei ole todiste onnistumisesta.

Parhaimmillaan muotokuva on kohtaaminen. Sellainen, jossa ihminen saa nähdä itsensä samalla lempeydellä, jolla joku toinen on häntä katsonut.

Minua kiinnostaa vähemmän se, miltä ihminen näyttää. Minua kiinnostaa, kuka hän on.

Mikä häntä liikuttaa. Mistä hän unelmoi. Mitä hän pelkää. Mitä hän kantaa mukanaan.

Täydellisyys on usein hiljainen. Persoona puhuu.

Siksi jokainen kuva rakentuu ihmisen ympärille. Ei valmiin kaavan — vaan hänen tarinansa, persoonansa, historiansa ja unelmiensa ympärille.

Muotokuva ei pysäytä aikaa. Se tekee jotain paljon tärkeämpää: se kulkee ihmisen mukana.

Tänään se voi kertoa rohkeudesta. Viiden vuoden päästä se muistuttaa lempeydestä. Kymmenen vuoden päästä siitä tulee osa elämäntarinaasi.

Sama kuva muuttuu, koska sinä muutut. Ja jonain päivänä lapsesi, puolisosi tai lapsenlapsesi näkevät siinä ehkä jotain aivan muuta kuin sinä näet tänään.

Siinä piilee valokuvan taika. Kuva ei muutu. Katsoja muuttuu.

Siksi muotokuva on enemmän kuin kuva. Se on kulttuuriteko.

Kun ihminen antaa itselleen luvan tulla nähdyksi, hän antaa samalla luvan myös muille. Luvan olla rohkea. Luvan olla luova. Luvan arvostaa itseään. Luvan uskoa siihen, että tavallinen elämä on tallentamisen arvoinen.

Ehkä juuri tällaisista pienistä teoista rakentuu kulttuuri. Sellainen kulttuuri, jossa ihmisen arvo ei synny saavutuksista vaan ihmisyydestä.

Siksi uskon, että paras hetki muotokuvalle ei ole sitten, kun olet valmis.

Paras hetki on nyt.

Koska kukaan meistä ei koskaan valmistu. Me olemme kaikki matkalla.

Emme kuvaa ihmisiä siksi, että heillä olisi syy tulla kuvaan. Kuvaamme, koska ihminen itse on riittävä syy.

Nämä ajatukset eivät syntyneet hetkessä. Ne ovat kiteytyneet lähes kahdenkymmenen vuoden aikana kameran takana — kuvatessa, lukiessa, opiskellessa, opettaessa ja tuhansissa kohtaamisissa.

Sami Reivinen on tamperelainen valokuvaaja ja Valokuvaamo KLIKin perustaja. Vuoden valokuvaaja 2014.